Kjell Askildsen: Saari.
Suomentanut Tarja Teva
Like, 2009.
(Alkuteos: Omgivelser, 1969.)
Huomasin nyt vasta, että Askildsenin pienoisromaani onkin kirjoitettu 40 vuotta sitten, vuonna 1969. Luin sen niin kuin se olisi vasta kirjoitettu ja tiedostin lukiessani sen hienon ja hauraan lauseen. Upea teos, hieno ulkoasu: etu- ja sisäkannessa graafisesti kuvatut airot ja soutamiset.
Aivan ihmeellistä ajattelin, että Tarja Teva saa puhallettua tällaisen pienen tekstin suomennoksessaan eloon: romaanin arkiset, lyhyet ja lakoniset lauseet, sen vähäpuheisuuden ja tietynlaisen vähäeleisyyden, tarinan jossa ei tapahdu paljon – mutta tietenkin riittävästi. Tällaisesta modernista tekstistä tulee suomennoksessa helposti mitäänsanomatonta, liian vaikeaa tai kömpelöä. Mutta Tarja Teva ei suomenna sanoja ja lauseita, vaan merkityksen rytmiä: sitä draamaa josta Saaressa on kyse. Niin tavallista ja niin hienoa ja uskottavaa. Mutta draama on hienosti rakennettu ja kannattelee tekstiä alusta loppuun, vaikka tarina ei sulkeudukaan perinteiseen tapaan.
Tarina tapahtuu saarella. Saarella on majakka jota hoitaa majakanvartija perheineen. Heitä on kolme: majakanvartija, vaimo ja nuori tytär. Saarelle on muuttanut kesävieras, nimeltään Kraft joka vastaa vaimon ja tyttären tiedostamattomiin rakkauden ja seksuaalisuuden haluihin ja haaveisiin. Vaimo haluaisi seuraa ja tyttö on siinä iässä. Jotain sitten vieraan ja talon naisten välillä tapahtuukin. Majakanvartija on mustasukkainen ja tiirailee kiikareillaan majakkatornista. Olutta juotuaan hän muuttuu ilkeäksi ja mustasukkaiseksi, ilmeisesti lyö vaimoaan. Naisetkin katsovat ja tiirailevat toisiaan ja miehiä: ulos keittiön ikkunasta, huoneen ikkunasta, ulkohuoneen ikkunasta. Välillä vetäydytään majakkatornista katselevien kiikareiden katveeseen, seinän viereen, pohjoiskallioille. Perheen ja saaren rauha on järkkynyt. Loppu jää auki.
Monday, November 23, 2009
Saturday, November 21, 2009
WODEHOUSE: KIITOS, JEEVES
P. G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Jeeves-tarinoita 1.
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos, 2009.
(Alk. Kolme teosta, 1934–1959).
Tunsin P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ennestään televisiosarjojen ja erinäisten kirjallisten viitteiden perusteella, mutta sain tilaisuuden tutustua brittihuumorin klassikkoon Kaisa Siveniuksen mainiona suomennoksena. Yläluokkaisen aikamiespojan Bertie Woosterin ja hänen nokkela herrasmiespalvelijansa Jeevesin tarinat perustuvat pitkälle töppäily- ja tilannekomiikkaan: rikas ja sympaattinen Bertie töppäilee, mutta nokkela Jeeves selvittää asiat.
Tarinat kantavat meidän aikaamme, vaikka ne onkin kirjoitettu 1930–1950-luvuilla, koska maailma ei loppujen lopuksi ole muuttunut – sanotaan tasa-arvon edistymisestä ja myöhäismodernin yksilön oikeuksista ja mahdollisuuksista mitä hyvänsä. Bertie-Jeeves -pari on näinä tuloerojen kasvun aikoina kuitenkin ehkä tarpeen muistuttamaan siitä, että todellinen yläluokkaisuus (sivistyneisyys, käytännöllinen maalaisjärki, tahdikkuus, hyväkäytöksisyys) on synnynnäistä – eikä sitä voi rahalla ostaa. (Mukamas!) Tarinat ovat hyviä ja ne naurattavat, mutta samalla jostain tulee ikävä tunne, että kepeät tekstit vain tuudittavat meidät epärealistiseen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen. Toisaalta on pakko kysyä itseltään, onko kyyninen yhteiskunta-analyyttinen proosa sitten jollain tavalla parempaa ja legitiimimpää kirjallisuutta. Ehkä tarkoitus on tosiaankin ottaa vain töppöset esiin, keittää kupponen teetä ja viettää huvittava ilta hienosti kirjoitettujen ja hyvin suomennettujen Jeeves-tarinoiden äärellä.
Mutta mitähän varten Jeeves-tarinoita on suomennettu juuri nyt tai pikemminkin nyt vasta? Onko tarinoille ajateltu joku tietty kohdeyleisö? En tosin tiedä sitäkään, ketkä Jeeves-tarinoita aikoinaan lukivat. Minulla on jostain syntynyt käsitys että melkein kaikki. Ainakin 1960-luvulla tehtyjen televisiosarjojen Wodehouse oli Britanniassa tarpeellista koko kansan huumoria ja kansallisen yhtenäisyyden liimaa. Onko suomennosten funktio sama?
Suomentanut Kaisa Sivenius
Teos, 2009.
(Alk. Kolme teosta, 1934–1959).
Tunsin P.G. Wodehousen Jeeves-tarinat ennestään televisiosarjojen ja erinäisten kirjallisten viitteiden perusteella, mutta sain tilaisuuden tutustua brittihuumorin klassikkoon Kaisa Siveniuksen mainiona suomennoksena. Yläluokkaisen aikamiespojan Bertie Woosterin ja hänen nokkela herrasmiespalvelijansa Jeevesin tarinat perustuvat pitkälle töppäily- ja tilannekomiikkaan: rikas ja sympaattinen Bertie töppäilee, mutta nokkela Jeeves selvittää asiat.
Tarinat kantavat meidän aikaamme, vaikka ne onkin kirjoitettu 1930–1950-luvuilla, koska maailma ei loppujen lopuksi ole muuttunut – sanotaan tasa-arvon edistymisestä ja myöhäismodernin yksilön oikeuksista ja mahdollisuuksista mitä hyvänsä. Bertie-Jeeves -pari on näinä tuloerojen kasvun aikoina kuitenkin ehkä tarpeen muistuttamaan siitä, että todellinen yläluokkaisuus (sivistyneisyys, käytännöllinen maalaisjärki, tahdikkuus, hyväkäytöksisyys) on synnynnäistä – eikä sitä voi rahalla ostaa. (Mukamas!) Tarinat ovat hyviä ja ne naurattavat, mutta samalla jostain tulee ikävä tunne, että kepeät tekstit vain tuudittavat meidät epärealistiseen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen. Toisaalta on pakko kysyä itseltään, onko kyyninen yhteiskunta-analyyttinen proosa sitten jollain tavalla parempaa ja legitiimimpää kirjallisuutta. Ehkä tarkoitus on tosiaankin ottaa vain töppöset esiin, keittää kupponen teetä ja viettää huvittava ilta hienosti kirjoitettujen ja hyvin suomennettujen Jeeves-tarinoiden äärellä.
Mutta mitähän varten Jeeves-tarinoita on suomennettu juuri nyt tai pikemminkin nyt vasta? Onko tarinoille ajateltu joku tietty kohdeyleisö? En tosin tiedä sitäkään, ketkä Jeeves-tarinoita aikoinaan lukivat. Minulla on jostain syntynyt käsitys että melkein kaikki. Ainakin 1960-luvulla tehtyjen televisiosarjojen Wodehouse oli Britanniassa tarpeellista koko kansan huumoria ja kansallisen yhtenäisyyden liimaa. Onko suomennosten funktio sama?
Wednesday, November 11, 2009
LEON: YSTÄVÄ SÄ LAPSIEN
Donna Leon: Ystävä sä lapsien. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Otava, 2009.
(Alkuteos: Suffer the Little Children).
Tämä on Guido Brunetti -dekkari. Guido Brunetti on komisario, joka selvittää ja ratkaisee rikoksia – verkkaiseen tahtiin ja kahvinjuonnin lomassa – ei tavallisia murhajuttuja, vaan syvällisiä yhteiskunnallis-eettisiä rikosvyyhtejä, joista kyllä tietää heti, että vääryys on tapahtunut, mutta joista on vaikea sanoa, kuka on vastuussa ja missä kohtaa vääryys alkoi. Siksi ketään ei voi pidättää, eikä ketään voi rangaista.
Donna Leonin dekkareiden kehys on lain ja vallitsevan oikeuskäsityksen välinen suhde: lain, mafian, oman käden oikeuden, oikean ja väärän tunnun muodostama harmaa vyöhyke. Kehyksen sisään asetellaan sitten erilaisia tarkasteltavia tapauksia. Tässä se on lapsikauppa ja siitä juontavat asiat: eurooppalaisten vanheneminen, länsimaisten miesten siittiöiden heikentyminen, köyhien suuret perheet ja rahantarve, lapsikauppa, rikollisuus, elinkauppa, byrokratia. Näin: vauras venetsialaispari ei saa lapsia, miehellä on mahdollisuus lääkärintyönsä puolesta hyödyntää laitonta adoptiota, he jäävät kiinni ja heidät ratsataan karabinieerien toimesta, perheessä jo vuoden ajan elänyt puolitoistavuotias poika otetaan huostaan ja sijoitetaan lastenkotiin ja niin edelleen. Komisario lähtee ajamaan lapsen asiaa, mutta tapaus on vieläkin synkempi kuin hän voi arvata.
Tällaisia Italiaan sijoittuvia oikeusjuttuja kirjoittaa englanniksi yhdysvaltalaissyntyinen nainen, Donna Leon (en tiedä, tokko se edes on kirjailijan oikea nimi), joka asuu nykyään Venetsiassa. Venetsialla on näiden kirjojen markkinoinnissa ja myynnissä niin keskeinen osuus, että tämänkin kirjan – vaikka se on tosiaan kirja lapsikaupasta ja italialaisen yhteiskunnan ja asiainhoidon mädännäisyydestä – mainostetaan takakansitekstissä tarjoavan lukijalleen: ”Viehättäviä kuvauksia Venetsiasta ja maittavia makuelämyksiä”. Eikä takakansiteksti edes ole väärässä: aivan keskeinen osa kirjan muuten rikollista ja umpikieroutunutta maailmaa on italialaisten ruokalajien ja kahviloiden, Venetsian katujen maistelua al l’italiano. Caffé corretton ja monimutkaisempien juomien nimien on ehkä tarkoitus tuoda turvallisuuden tunnetta kaiken kauhean jälkeen. Mutta miksi tulee tunne, että kirjailija saa sponsorirahaa Venetsian turistitoimistolta? Vaikka toisaalla kerrotaankin, ettei kirjailija ole kansainvälisestä suosiostaan huolimatta antanut käännättää dekkareitaan italiaksi – koska hän haluaa pysyä tuntemattomana.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Otava, 2009.
(Alkuteos: Suffer the Little Children).
Tämä on Guido Brunetti -dekkari. Guido Brunetti on komisario, joka selvittää ja ratkaisee rikoksia – verkkaiseen tahtiin ja kahvinjuonnin lomassa – ei tavallisia murhajuttuja, vaan syvällisiä yhteiskunnallis-eettisiä rikosvyyhtejä, joista kyllä tietää heti, että vääryys on tapahtunut, mutta joista on vaikea sanoa, kuka on vastuussa ja missä kohtaa vääryys alkoi. Siksi ketään ei voi pidättää, eikä ketään voi rangaista.
Donna Leonin dekkareiden kehys on lain ja vallitsevan oikeuskäsityksen välinen suhde: lain, mafian, oman käden oikeuden, oikean ja väärän tunnun muodostama harmaa vyöhyke. Kehyksen sisään asetellaan sitten erilaisia tarkasteltavia tapauksia. Tässä se on lapsikauppa ja siitä juontavat asiat: eurooppalaisten vanheneminen, länsimaisten miesten siittiöiden heikentyminen, köyhien suuret perheet ja rahantarve, lapsikauppa, rikollisuus, elinkauppa, byrokratia. Näin: vauras venetsialaispari ei saa lapsia, miehellä on mahdollisuus lääkärintyönsä puolesta hyödyntää laitonta adoptiota, he jäävät kiinni ja heidät ratsataan karabinieerien toimesta, perheessä jo vuoden ajan elänyt puolitoistavuotias poika otetaan huostaan ja sijoitetaan lastenkotiin ja niin edelleen. Komisario lähtee ajamaan lapsen asiaa, mutta tapaus on vieläkin synkempi kuin hän voi arvata.
Tällaisia Italiaan sijoittuvia oikeusjuttuja kirjoittaa englanniksi yhdysvaltalaissyntyinen nainen, Donna Leon (en tiedä, tokko se edes on kirjailijan oikea nimi), joka asuu nykyään Venetsiassa. Venetsialla on näiden kirjojen markkinoinnissa ja myynnissä niin keskeinen osuus, että tämänkin kirjan – vaikka se on tosiaan kirja lapsikaupasta ja italialaisen yhteiskunnan ja asiainhoidon mädännäisyydestä – mainostetaan takakansitekstissä tarjoavan lukijalleen: ”Viehättäviä kuvauksia Venetsiasta ja maittavia makuelämyksiä”. Eikä takakansiteksti edes ole väärässä: aivan keskeinen osa kirjan muuten rikollista ja umpikieroutunutta maailmaa on italialaisten ruokalajien ja kahviloiden, Venetsian katujen maistelua al l’italiano. Caffé corretton ja monimutkaisempien juomien nimien on ehkä tarkoitus tuoda turvallisuuden tunnetta kaiken kauhean jälkeen. Mutta miksi tulee tunne, että kirjailija saa sponsorirahaa Venetsian turistitoimistolta? Vaikka toisaalla kerrotaankin, ettei kirjailija ole kansainvälisestä suosiostaan huolimatta antanut käännättää dekkareitaan italiaksi – koska hän haluaa pysyä tuntemattomana.
MORRISON: ARMOLAHJA
Toni Morrison: Armolahja
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, Keltainen kirjasto, 2009.
(Alkuteos: A Mercy, 2008).
”[V]ain sisäinen kuihtuminen tekee orjaksi ja avaa oven kaikelle villille” (Armolahja, 181).
Toni Morrisonin romaani on työläs opus enkä voi sanoa pitäneeni siitä. Mielenkiintoinen tarina ja taitava romaani teos toki on. Tarina sijoittuu 1600-luvun lopun Amerikkaan yhden maatilan elämänpiiriin ja siinä käsitellään orjuutta ja orjakauppaa useiden eri romaanihenkilöiden tietoisuudesta ja heidän vaihtelevista kohtaloistaan ja tarinoistaan käsin. Romaanihenkilöt – tyttöorjat ja isännät ja emännät, sepät ja muut – ovat rosoisia niin kuin Morrisonin henkilöhahmot yleensäkin, eivät ollenkaan siloisia ja kilttejä ja kunnollisia, vaan oman elämänsä muokkaamia hankalia persoonia, pahojakin ja arvaamattomia. Ja kaikki he ”puhuvat” omalla äänellään, eivätkä heidän tarinansa avaudu lukijalle helposti. Jotkut puhuvat naiivisti, jotkut tyhmästi, jotkut arvoituksellisesti, jotkut katkonaisesti. Joitakin ymmärtää – hetken.
Romaanin kokonaisuutta on hankala hahmottaa. Ensiksi kestää tosiaan jonkin aikaa tutustua henkilöiden ääneen ja sen erityispiirteisiin, päästä selville kuka puhuu ja missä kohtaa hän on tullut tarinaan ja mistä kohtaa sitä kertoo. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta on työläs. Ehkä vaikeinta on se kun tajuaa, että joutuu lukijana armahtamaan henkilöhahmon, yrittämään tosiaan ymmärtää tämän tekoja ja sanoja – ettei siis pane kirjaa syrjään ja hylkää häntä kesken tarinansa. Jonkinlaista sovitusta ja armoa tarjoaa ehkä kirjan loppu: toivoa äidin ja tyttären väliseen rakkauteen ja sovitukseen. Sitähän tässä tarvittaisiinkin.
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, Keltainen kirjasto, 2009.
(Alkuteos: A Mercy, 2008).
”[V]ain sisäinen kuihtuminen tekee orjaksi ja avaa oven kaikelle villille” (Armolahja, 181).
Toni Morrisonin romaani on työläs opus enkä voi sanoa pitäneeni siitä. Mielenkiintoinen tarina ja taitava romaani teos toki on. Tarina sijoittuu 1600-luvun lopun Amerikkaan yhden maatilan elämänpiiriin ja siinä käsitellään orjuutta ja orjakauppaa useiden eri romaanihenkilöiden tietoisuudesta ja heidän vaihtelevista kohtaloistaan ja tarinoistaan käsin. Romaanihenkilöt – tyttöorjat ja isännät ja emännät, sepät ja muut – ovat rosoisia niin kuin Morrisonin henkilöhahmot yleensäkin, eivät ollenkaan siloisia ja kilttejä ja kunnollisia, vaan oman elämänsä muokkaamia hankalia persoonia, pahojakin ja arvaamattomia. Ja kaikki he ”puhuvat” omalla äänellään, eivätkä heidän tarinansa avaudu lukijalle helposti. Jotkut puhuvat naiivisti, jotkut tyhmästi, jotkut arvoituksellisesti, jotkut katkonaisesti. Joitakin ymmärtää – hetken.
Romaanin kokonaisuutta on hankala hahmottaa. Ensiksi kestää tosiaan jonkin aikaa tutustua henkilöiden ääneen ja sen erityispiirteisiin, päästä selville kuka puhuu ja missä kohtaa hän on tullut tarinaan ja mistä kohtaa sitä kertoo. Tehtävä ei ole mahdoton, mutta on työläs. Ehkä vaikeinta on se kun tajuaa, että joutuu lukijana armahtamaan henkilöhahmon, yrittämään tosiaan ymmärtää tämän tekoja ja sanoja – ettei siis pane kirjaa syrjään ja hylkää häntä kesken tarinansa. Jonkinlaista sovitusta ja armoa tarjoaa ehkä kirjan loppu: toivoa äidin ja tyttären väliseen rakkauteen ja sovitukseen. Sitähän tässä tarvittaisiinkin.
Tuesday, October 27, 2009
BERNHARDIN HAASKIO & HUSTVEDTIN LUMOUS
Thomas Bernhard: Haaskio
Suomennos ja jälkisanat Tarja Roinila
Teos, 2009.
(Alkuteos: Der Untergeher, 1983).
Siri Hustvedt: Lumous
Suomentanut Kristiina Rikman
Otava, 2009.
(Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl, 1996).
Thomas Bernhardin romanissa Haaskio kertoja on tullut entisen ystävänsä ja opiskelutoverinsa hautajaisista tämän metsätysmajalle etsiskelemään tämän jättämiä filosofisia mietelmiä ja papereita tai ehkäpä ennen kaikkea selvittääkseen omaa identiteettiään ja tunnekuohuaan suhteessa kahteen edesmenneeseen ystäväänsä, pianovirtuoosi Glenn Gouldiin joka on kuollut keski-iässä kesken mestarillista uraansa sekä toiseen epäonnekkaampaan pianovirtuoosiin Wertheimeriin, joka on äskettäin, 51 vuoden iässä tehnyt itsemurhan ja jonka hautajaisten jälkipuinnista romaanissa on kyse.
Romaanin alussa kertoja astuu parhaillaan Wertheimerin majan lähellä olevaan majataloon, keskikohdassa hän odottelee majatalon emännän saapumista ja loppuosassa pääsee vihdoin itse majalle. Ja koko ajan hän kertoo ja ajattelee ja puntaroi heidän kolmen piano-opiskelijan tarinaa. Tosin keskustelee myös majatalon emännän ja Wertheimerin majaa hoitavan metsärengin kanssa. Mutta itse kertominen, menneisyyden tilitys on romaanin juttu. Ja kuten loppupuolella paljastuu, kertojan tilityksen motiiviksi paljastuu myös hänen tekeillä oleva kirjoituksensa, elämäkerta Glenn Gouldista. Kyetäkseen kirjoittamaan Glenn Gouldista hänen on kirjoitettava myös Wertheimerista ja itsestäänkin.
– Näin toimii itävaltalainen postmodernismi: ei mitään helppoa ja viihdyttävää leikkiä, vaan perusteellinen ja järjestelmällinen itsereflektio, joka ei kunnioita mitään. Näin sen voisi ilmaista yhdellä lauseella: “Minä yksinkertaisesti pakotin itseni siihen [pianonsoittoon], puhuin itseni ympäri, soitin itseni ympäri, ja sanonpa suoraan, että tein sen piittaamatta heistä [vanhemmista] paskan vertaa” (Haaskio, 22–23).
Ensimmäisen kerran elämässä tekikin mieli sanoa "Herranjumala" kirjan luettuaan. Romaani säikähdyttää, kylmää, kauhistaa. Kaikki siinä sanottu tuntuu todelta ja vilpittömältä. Ensinnäkin sisällöllisesti: Kertojan esittämään säälimättömään kritiikkiin voi useimmiten yhtyä, kuten Salzburgin ja Wienin ja Sveitsin ja Itävallan puunattuun tylsyyteen, joka on kuin tauti ja joka tuntuu leviävän omaan menneisyyteensä sairaalloisesti takertuvassa Euroopassa.
“Sveitsi on Euroopan tylsin maa, hän sanoi, minulla on Sveitsissä aina ollut sellainen tunne kuin olisin bordellissa, hän sanoi. Kaikki on huorattu piloille, oltiin sitten kaupungissa tai maalla, hän sanoi.” (Haaskio, 39).
Myös virtuoosin ja keskinkertaisuuden välinen vertailu romaanissa kylmää, samoin kuin koko taiteellis-kulttuurisen maailman keskinkertaisuuden ja olemattoman opettamiskulttuurin kuvaus. Jatkuva kilpailu, pätemisen tarpeen kuvaus, ihmisten itsekeskeisyys.
Kylmäävä toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy myös kirjan sävystä. Haaskio ei ole läheskään yhtä kyyninen, yhtä vimmainen ja vihainen kuin Hakkuu, toinen Tarja Roinilan suomentama Bernhardin teos (Teos, 2008). Haaskiossa on kyllä sama kirjallinen muoto kuin Hakkuussa – se on yhteen hengenvetoon lausuttu miehinen yksinpuhelu, jonka läheisen ihmisen kuolema panee liikkeelle – mutta samalla se on myös uskottavampi, vakavampi ja totisempi teos, surullisempi ja masentuneempi myös. Näin se muistuttaa enemmän Benrhardin romaania Betoni, jonka on puolestaan suomentanut Olli Sarravaara (Lurra Editions, 2008).
Ennen kaikkea kauhistuttava toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy kirjan muodosta, joka synnyttää vaikutelman tässä ja nyt tapahtuvasta ajattelemisen prosessista, meneillään olevasta mielenliikkeestä ja sielunkuohusta – joka voi olla hullua ja mieletöntä, mutta joka ei preesensmuotonsa takia voi olla valheellista ja vilpillistä. On aivan uskomatonta, että Bernhard kykenee muotoilemaan yksittäisen ihmisen ajatuksen tällaiseen katkeamattoman preesensin muotoon, joka vieläpä imaisee lukijan mukaansa ja pakottaa seuraamaan ajatuksen kulkua. Siksi kirja pelottaa.
Tarja Roinila suomentaa mestarillisesti romaanin lauseen, sen pitkän kehämäisen ajatusvirran, tavoittaa kertojan ajattelemisen rytmin, toiston, hänen tinkimättömän, täsmällisyyteen ja perfektioon, ääripisteeseen, rajakohtaan tähtäävän luonteensa ja perusteellisen ja pitkän lauseensa yhtymäkohdat: ajattelun ja lauseen sulut, lisäykset, jatkuvat varaukset. Ja kursiivit. Uudissanat.
Kun Bernhardin romaanin jälkeen aloin lukea Siri Hustvedtin uusinta romaania Lumous, tuntui kuin olisi piirtänyt kuvan Vanhasta ja Uudesta Maailmasta: Kuolemasta ja Elämästä: toinen ahdistava, raskas ja itsekeskeinen, väsynyt, säälimätön ja kyyninen, hengenelämää, ajattelemista, itsetilitystä ja vetäytymistä arvostava, toinen maailma jossa on helppo hengittää, kevyt ja dialoginen, aktiivinen ja myötäelävä, etsiskelevä ja tulevaisuuteen avautuva. Pidän molemmista.
Tosiaan: Nyt olen alkanut pitää Siri Hustvedtin romaaneista ja hänen tyylistään. Lumoavasta. Ja kevyestä. Eikä hän silti kirjoita viihdettä eikä kiiltokuvaromaania, vaan varteen otettavaa amerikkalaista proosaa, joka ehkä selvimmin vertautuu hänen miehensä Paul Austerin pienoisromaaneihin. Mutta Hustvedtin romaani hakee muotoaan myös naiskirjallisuuden historiasta, Virginia Woolfilta ja Marguerite Durasilta, kuvaa nuoren naisen elämää ja lumousta, mutta uudenlaisella realismilla. Hustvedt taitaa kuvaukset ja dialogit.
Suomennos ja jälkisanat Tarja Roinila
Teos, 2009.
(Alkuteos: Der Untergeher, 1983).
Siri Hustvedt: Lumous
Suomentanut Kristiina Rikman
Otava, 2009.
(Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl, 1996).
Thomas Bernhardin romanissa Haaskio kertoja on tullut entisen ystävänsä ja opiskelutoverinsa hautajaisista tämän metsätysmajalle etsiskelemään tämän jättämiä filosofisia mietelmiä ja papereita tai ehkäpä ennen kaikkea selvittääkseen omaa identiteettiään ja tunnekuohuaan suhteessa kahteen edesmenneeseen ystäväänsä, pianovirtuoosi Glenn Gouldiin joka on kuollut keski-iässä kesken mestarillista uraansa sekä toiseen epäonnekkaampaan pianovirtuoosiin Wertheimeriin, joka on äskettäin, 51 vuoden iässä tehnyt itsemurhan ja jonka hautajaisten jälkipuinnista romaanissa on kyse.
Romaanin alussa kertoja astuu parhaillaan Wertheimerin majan lähellä olevaan majataloon, keskikohdassa hän odottelee majatalon emännän saapumista ja loppuosassa pääsee vihdoin itse majalle. Ja koko ajan hän kertoo ja ajattelee ja puntaroi heidän kolmen piano-opiskelijan tarinaa. Tosin keskustelee myös majatalon emännän ja Wertheimerin majaa hoitavan metsärengin kanssa. Mutta itse kertominen, menneisyyden tilitys on romaanin juttu. Ja kuten loppupuolella paljastuu, kertojan tilityksen motiiviksi paljastuu myös hänen tekeillä oleva kirjoituksensa, elämäkerta Glenn Gouldista. Kyetäkseen kirjoittamaan Glenn Gouldista hänen on kirjoitettava myös Wertheimerista ja itsestäänkin.
– Näin toimii itävaltalainen postmodernismi: ei mitään helppoa ja viihdyttävää leikkiä, vaan perusteellinen ja järjestelmällinen itsereflektio, joka ei kunnioita mitään. Näin sen voisi ilmaista yhdellä lauseella: “Minä yksinkertaisesti pakotin itseni siihen [pianonsoittoon], puhuin itseni ympäri, soitin itseni ympäri, ja sanonpa suoraan, että tein sen piittaamatta heistä [vanhemmista] paskan vertaa” (Haaskio, 22–23).
Ensimmäisen kerran elämässä tekikin mieli sanoa "Herranjumala" kirjan luettuaan. Romaani säikähdyttää, kylmää, kauhistaa. Kaikki siinä sanottu tuntuu todelta ja vilpittömältä. Ensinnäkin sisällöllisesti: Kertojan esittämään säälimättömään kritiikkiin voi useimmiten yhtyä, kuten Salzburgin ja Wienin ja Sveitsin ja Itävallan puunattuun tylsyyteen, joka on kuin tauti ja joka tuntuu leviävän omaan menneisyyteensä sairaalloisesti takertuvassa Euroopassa.
“Sveitsi on Euroopan tylsin maa, hän sanoi, minulla on Sveitsissä aina ollut sellainen tunne kuin olisin bordellissa, hän sanoi. Kaikki on huorattu piloille, oltiin sitten kaupungissa tai maalla, hän sanoi.” (Haaskio, 39).
Myös virtuoosin ja keskinkertaisuuden välinen vertailu romaanissa kylmää, samoin kuin koko taiteellis-kulttuurisen maailman keskinkertaisuuden ja olemattoman opettamiskulttuurin kuvaus. Jatkuva kilpailu, pätemisen tarpeen kuvaus, ihmisten itsekeskeisyys.
Kylmäävä toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy myös kirjan sävystä. Haaskio ei ole läheskään yhtä kyyninen, yhtä vimmainen ja vihainen kuin Hakkuu, toinen Tarja Roinilan suomentama Bernhardin teos (Teos, 2008). Haaskiossa on kyllä sama kirjallinen muoto kuin Hakkuussa – se on yhteen hengenvetoon lausuttu miehinen yksinpuhelu, jonka läheisen ihmisen kuolema panee liikkeelle – mutta samalla se on myös uskottavampi, vakavampi ja totisempi teos, surullisempi ja masentuneempi myös. Näin se muistuttaa enemmän Benrhardin romaania Betoni, jonka on puolestaan suomentanut Olli Sarravaara (Lurra Editions, 2008).
Ennen kaikkea kauhistuttava toden ja vilpittömyyden tuntu syntyy kirjan muodosta, joka synnyttää vaikutelman tässä ja nyt tapahtuvasta ajattelemisen prosessista, meneillään olevasta mielenliikkeestä ja sielunkuohusta – joka voi olla hullua ja mieletöntä, mutta joka ei preesensmuotonsa takia voi olla valheellista ja vilpillistä. On aivan uskomatonta, että Bernhard kykenee muotoilemaan yksittäisen ihmisen ajatuksen tällaiseen katkeamattoman preesensin muotoon, joka vieläpä imaisee lukijan mukaansa ja pakottaa seuraamaan ajatuksen kulkua. Siksi kirja pelottaa.
Tarja Roinila suomentaa mestarillisesti romaanin lauseen, sen pitkän kehämäisen ajatusvirran, tavoittaa kertojan ajattelemisen rytmin, toiston, hänen tinkimättömän, täsmällisyyteen ja perfektioon, ääripisteeseen, rajakohtaan tähtäävän luonteensa ja perusteellisen ja pitkän lauseensa yhtymäkohdat: ajattelun ja lauseen sulut, lisäykset, jatkuvat varaukset. Ja kursiivit. Uudissanat.
Kun Bernhardin romaanin jälkeen aloin lukea Siri Hustvedtin uusinta romaania Lumous, tuntui kuin olisi piirtänyt kuvan Vanhasta ja Uudesta Maailmasta: Kuolemasta ja Elämästä: toinen ahdistava, raskas ja itsekeskeinen, väsynyt, säälimätön ja kyyninen, hengenelämää, ajattelemista, itsetilitystä ja vetäytymistä arvostava, toinen maailma jossa on helppo hengittää, kevyt ja dialoginen, aktiivinen ja myötäelävä, etsiskelevä ja tulevaisuuteen avautuva. Pidän molemmista.
Tosiaan: Nyt olen alkanut pitää Siri Hustvedtin romaaneista ja hänen tyylistään. Lumoavasta. Ja kevyestä. Eikä hän silti kirjoita viihdettä eikä kiiltokuvaromaania, vaan varteen otettavaa amerikkalaista proosaa, joka ehkä selvimmin vertautuu hänen miehensä Paul Austerin pienoisromaaneihin. Mutta Hustvedtin romaani hakee muotoaan myös naiskirjallisuuden historiasta, Virginia Woolfilta ja Marguerite Durasilta, kuvaa nuoren naisen elämää ja lumousta, mutta uudenlaisella realismilla. Hustvedt taitaa kuvaukset ja dialogit.
Saturday, October 10, 2009
JAMES: YKSITYISPOTILAS
P. D. James
Yksityispotilas
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otava, 2009
(Alk. The Private Patient, 2008).
Tämä oli ensimmäinen P. D. James -dekkari, jonka koskaan olen lukenut. Yllätyksiä ei silti tullut. Ehkä siitä syystä monet pitävätkin Jamesin dekkareista, etteivät ne aiheuta turhaa hermojännitystä, vaan että kaikki kulkee tuttua ja turvallista rataansa alusta loppuun.
Tarina on tyypillinen psykologinen dekkaritarina. Kriittinen tutkiva toimittaja, joka mielellään penkoo brittiläisen yläluokan salaisuuksia, murhataan yllättäen. Murhatutkintaa, jota johtaa mietiskelevä ja kirjallisuutta harrastava älykäs ja rakastettava ylikomisario Delgliesh, setvii alaisineen menneisyyden taakkoja ja salaisuuksia: ihmisten kateutta, ahneutta, mustasukkaisuutta, häpeää ja pelkoa. Murha johtaa jatkomurhiin. Lopulta rikos selviää ja komisariot voivat palata omien rakkaittensa luokse.
Kerronta on peribrittiläistä realistista kerrontaa: yksityiskohtaisen kuvailevaa, paikoin pitkäpiimäistäkin. Tarina on kerrottu taidokkaasti, mutta ilman yllätyksiä – ellei sellaiseksi laske jonkinlaista epävarmuusmomenttia, joka murhien ratkaisuhetkellä kuitenkin nousee esiin: ajatus mahdottomuudesta koskaan tuntea täysin toisen, murhaajan, motiivia. Tapahtumat sijoittuvat Dorsetiin, vanhaan tudorilaiskartanoon, jonka yksi siipi on muutettu rikkaille tarkoitetuksi plastiikkakirurgian klinikaksi.
Kaikki on niin englantilaista. Onneksi mukana on sentään ripaus englantilaisen identiteetin pohdintaa, luokka- ja kansallisuuspohjaista pohdintaa – mutta Dalgliesh ei tätä suomennoksen takakannessa mainostettua ”eettistä pohdintaa” nähdäkseni kylläkään harrasta. Romaanin ansioksi laskettava luokkayhteiskunnan kritiikki on pantava pikemminkin romaanin kokonaisrakenteen varaan – sen varaan, jota kirjallisuudentutkijat kutsuvat ”implisiittiseksi tekijäksi” ja joka on ja ei ole P. D. James itse.
Yksi kysymys: mahtoiko Sarah Waters keksiä uusimman romaaninsa The Little Stranger arpi- ja luokkamotiivin juuri tästä kirjasta. Hän olisi kyllä ehtinyt lukea sen kirjoittaessaan omaansa.
Yksityispotilas
Suomentanut Kristiina Savikurki
Otava, 2009
(Alk. The Private Patient, 2008).
Tämä oli ensimmäinen P. D. James -dekkari, jonka koskaan olen lukenut. Yllätyksiä ei silti tullut. Ehkä siitä syystä monet pitävätkin Jamesin dekkareista, etteivät ne aiheuta turhaa hermojännitystä, vaan että kaikki kulkee tuttua ja turvallista rataansa alusta loppuun.
Tarina on tyypillinen psykologinen dekkaritarina. Kriittinen tutkiva toimittaja, joka mielellään penkoo brittiläisen yläluokan salaisuuksia, murhataan yllättäen. Murhatutkintaa, jota johtaa mietiskelevä ja kirjallisuutta harrastava älykäs ja rakastettava ylikomisario Delgliesh, setvii alaisineen menneisyyden taakkoja ja salaisuuksia: ihmisten kateutta, ahneutta, mustasukkaisuutta, häpeää ja pelkoa. Murha johtaa jatkomurhiin. Lopulta rikos selviää ja komisariot voivat palata omien rakkaittensa luokse.
Kerronta on peribrittiläistä realistista kerrontaa: yksityiskohtaisen kuvailevaa, paikoin pitkäpiimäistäkin. Tarina on kerrottu taidokkaasti, mutta ilman yllätyksiä – ellei sellaiseksi laske jonkinlaista epävarmuusmomenttia, joka murhien ratkaisuhetkellä kuitenkin nousee esiin: ajatus mahdottomuudesta koskaan tuntea täysin toisen, murhaajan, motiivia. Tapahtumat sijoittuvat Dorsetiin, vanhaan tudorilaiskartanoon, jonka yksi siipi on muutettu rikkaille tarkoitetuksi plastiikkakirurgian klinikaksi.
Kaikki on niin englantilaista. Onneksi mukana on sentään ripaus englantilaisen identiteetin pohdintaa, luokka- ja kansallisuuspohjaista pohdintaa – mutta Dalgliesh ei tätä suomennoksen takakannessa mainostettua ”eettistä pohdintaa” nähdäkseni kylläkään harrasta. Romaanin ansioksi laskettava luokkayhteiskunnan kritiikki on pantava pikemminkin romaanin kokonaisrakenteen varaan – sen varaan, jota kirjallisuudentutkijat kutsuvat ”implisiittiseksi tekijäksi” ja joka on ja ei ole P. D. James itse.
Yksi kysymys: mahtoiko Sarah Waters keksiä uusimman romaaninsa The Little Stranger arpi- ja luokkamotiivin juuri tästä kirjasta. Hän olisi kyllä ehtinyt lukea sen kirjoittaessaan omaansa.
Sunday, April 26, 2009
GAO XINGJIAN: VAARIN ONKIVAPA
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa.
Suom. Riina Vuokko.
Otava, 2009.
(Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan)
NÄKYMIÄ VUOREN HUIPULTA
Vuoren huipun lähellä kasvaa vain piikkisiä pensaita, minkäänlaista polkua ei ole. Hän ajattelee kuitenkin, että hänen olisi pinnistettävä vielä vähän ja kiivettävä huipun alastomalle, harmaanruskealle kalliolle asti. Huipulta katsottuna taivas olisi varmasti vielä kirkkaampi, vielä tahrattomampi. (”Ystävä”, s. 20.)
Kiinalaissyntyisen, nykyisin Pariisissa asuvan nobelistikirjailijan Gao Xingjianin novellikokoelmaa, Vaarin onkivapaa, lukiessa tulee tunne kuin kiipeäisi vuorelle, pääsisi vaivatta huipulle ja näkisi sieltä kauemmaksi kuin ennen – ja selvemmin kuin ennen. Xingjianin kertomataide ei kuitenkaan ole vaivalloista, työlästä tai vaikeaselkoista, vaan päinvastoin yksinkertaista ja helppoa. Tyyliltään se on korutonta, olematta latteata. Ja kertomukset ovat arkisia olematta banaaleja.
Vuorenhuipun tuntu tulee 1980-luvulla kirjoitettujen novellien avaamasta näköalasta tavallisten ihmisten elämään ja olemiseen. Ne ovat kertomuksia, joissa ihmisen elämä tiivistetään arvokkaan tuntuiseksi laatukuvaksi, vaikka puheena olisi mitä arkisin tapahtumakulku: uimaretkellä saatu kramppi, kadunkulmassa tapahtunut auto-onnettomuus. Keskiössä on kahden ihmisen dialogi tai yhden ihmisen sisäinen ja muisteleva dialogi.
Puheena on usein Kulttuurivallankumouksen aiheuttamat elämänkäänteet ihmisen elämässä: pakkomuutto, työleiri, vankeus, viranomaisten mielistely, pelko epäsuosioon joutumisesta. Tai sitten modernisoituvan Kiinan elämä – ja sen mukanaan tuomat uudenlaiset elämäntavat: suurkaupungin, toimistot, kiireen, hälyn ja uudenlaisen melun tuntu. Kaikki kerrotaan läheltä ihmistä ja ihmisen mittakaavassa – ja kuitenkin kertomuksissa on tuo ylhäältä katsomisen tuntu, johonkin muuhun avautuva näköala joka eurooppalaisesta nykyproosasta tuntuu jostain syystä puuttuvan – tai jota minä en ainakaan ole siinä pitkään aikaan havainnut.
Yksi vaikuttavimmista kertomuksista on ”Joen tuolla puolen”, jossa kaupungissa asuva minä-kertoja vierailee maailmasta vetäytyneen vanhan ystävänsä luona. Tarinassa vuorien ja viisauksien vanha Kiina ja kaupunkien moderni Kiina kohtaavat hetkeksi. Kertoja ymmärtää pitkän kertomuksen myötä, että vanhaan aikaan ei voi enää palata. Kokonaisuudessaan novelli synnyttää uskon vanhan viisauden säilymiseen uuden Kiinan kaoottisuudesta huolimatta. Gao Xingjianin kaltaiset hahmot ovat avainasemassa muistin, vanhan tiedon ja ymmärryksen siirtämisessä.
Kokonaisuudessaan kokoelma luo tulevaisuuden uskoa, käsitystä, ettei saa luovuttaa, on jaksettava ja elettävä eteenpäin, katsottava mitä tapahtuu. ”Tiellä” –nimisessä novellissa toivottomuus, luovuttaminen tiivistetään irvokkaan humoristiseksi kuvaksi osastonjohtajan kuolemasta.
Hän oli jäätynyt kivikovaksi, oli ollut jo pitkän aikaa hengettömänä. Jossain vaiheessahan sitä meidän kaikkien on pakko kuolla, mutta aika älytöntä kääntyä takaisin ja kuolla kupsahtaa sitten keskelle tietä, vai mitä sanotte? (”Tiellä”, 99.)
Suom. Riina Vuokko.
Otava, 2009.
(Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan)
NÄKYMIÄ VUOREN HUIPULTA
Vuoren huipun lähellä kasvaa vain piikkisiä pensaita, minkäänlaista polkua ei ole. Hän ajattelee kuitenkin, että hänen olisi pinnistettävä vielä vähän ja kiivettävä huipun alastomalle, harmaanruskealle kalliolle asti. Huipulta katsottuna taivas olisi varmasti vielä kirkkaampi, vielä tahrattomampi. (”Ystävä”, s. 20.)
Kiinalaissyntyisen, nykyisin Pariisissa asuvan nobelistikirjailijan Gao Xingjianin novellikokoelmaa, Vaarin onkivapaa, lukiessa tulee tunne kuin kiipeäisi vuorelle, pääsisi vaivatta huipulle ja näkisi sieltä kauemmaksi kuin ennen – ja selvemmin kuin ennen. Xingjianin kertomataide ei kuitenkaan ole vaivalloista, työlästä tai vaikeaselkoista, vaan päinvastoin yksinkertaista ja helppoa. Tyyliltään se on korutonta, olematta latteata. Ja kertomukset ovat arkisia olematta banaaleja.
Vuorenhuipun tuntu tulee 1980-luvulla kirjoitettujen novellien avaamasta näköalasta tavallisten ihmisten elämään ja olemiseen. Ne ovat kertomuksia, joissa ihmisen elämä tiivistetään arvokkaan tuntuiseksi laatukuvaksi, vaikka puheena olisi mitä arkisin tapahtumakulku: uimaretkellä saatu kramppi, kadunkulmassa tapahtunut auto-onnettomuus. Keskiössä on kahden ihmisen dialogi tai yhden ihmisen sisäinen ja muisteleva dialogi.
Puheena on usein Kulttuurivallankumouksen aiheuttamat elämänkäänteet ihmisen elämässä: pakkomuutto, työleiri, vankeus, viranomaisten mielistely, pelko epäsuosioon joutumisesta. Tai sitten modernisoituvan Kiinan elämä – ja sen mukanaan tuomat uudenlaiset elämäntavat: suurkaupungin, toimistot, kiireen, hälyn ja uudenlaisen melun tuntu. Kaikki kerrotaan läheltä ihmistä ja ihmisen mittakaavassa – ja kuitenkin kertomuksissa on tuo ylhäältä katsomisen tuntu, johonkin muuhun avautuva näköala joka eurooppalaisesta nykyproosasta tuntuu jostain syystä puuttuvan – tai jota minä en ainakaan ole siinä pitkään aikaan havainnut.
Yksi vaikuttavimmista kertomuksista on ”Joen tuolla puolen”, jossa kaupungissa asuva minä-kertoja vierailee maailmasta vetäytyneen vanhan ystävänsä luona. Tarinassa vuorien ja viisauksien vanha Kiina ja kaupunkien moderni Kiina kohtaavat hetkeksi. Kertoja ymmärtää pitkän kertomuksen myötä, että vanhaan aikaan ei voi enää palata. Kokonaisuudessaan novelli synnyttää uskon vanhan viisauden säilymiseen uuden Kiinan kaoottisuudesta huolimatta. Gao Xingjianin kaltaiset hahmot ovat avainasemassa muistin, vanhan tiedon ja ymmärryksen siirtämisessä.
Kokonaisuudessaan kokoelma luo tulevaisuuden uskoa, käsitystä, ettei saa luovuttaa, on jaksettava ja elettävä eteenpäin, katsottava mitä tapahtuu. ”Tiellä” –nimisessä novellissa toivottomuus, luovuttaminen tiivistetään irvokkaan humoristiseksi kuvaksi osastonjohtajan kuolemasta.
Hän oli jäätynyt kivikovaksi, oli ollut jo pitkän aikaa hengettömänä. Jossain vaiheessahan sitä meidän kaikkien on pakko kuolla, mutta aika älytöntä kääntyä takaisin ja kuolla kupsahtaa sitten keskelle tietä, vai mitä sanotte? (”Tiellä”, 99.)
Subscribe to:
Posts (Atom)
